Tätä kirjoittaessani on perjantain marraskuun neljäs päivä ja kello on seitsemää yli kahdeksan illalla. Kyseessä on ensimmäinen ilta reiluun kuuteen kuukauteen, kun en ole nukuttamassa pikkumiestämme. Runsaan vartin olen kuunnellut makuuhuoneesta vaikeroivia, turhautuneen kuuloisia äyyyy-ääniä, mutta nyt ne yhtäkkiä loppuvat. W on unessa oletan. Hän on nukahtanut omaan sänkyynsä, ilman äitiä ja ilman maitoa isän silittelyyn. Vielä muutama hajanainen parkaisu ja isän rauhoittava suhina. Shh, shh.

Kunnes hetken hiljaisuus katkeaa yhtäkkiä voimistuvaan itkuun. Huomaan miten ajatukseni harhailevat. Tekisi kamalasti mieli juosta makuuhuoneeseen, ja ottaa W syliini. Olemme kuitenkin sopineet, että isä vastaa yksin illan ensimmäisestä nukutuksesta.

Mutta palataan vielä ajassa taaksepäin. Ensimmäiset viisi kuukautta W nukkui varsin hyvin. Hän kävi nukkumaan noin klo 20 ja rintaa hän pyysi ensimmäisen kerran noin klo 24 sekä vielä noin 03 ja 05. Muutamalla öisellä herätyksellä pärjäsin oikein hyvin enkä kokenut itseäni päivisin väsyneeksi. Viiden kuukauden kohdalla tilanne kehittyi kuitenkin äkisti huonompaan suuntaan. Öisiä herätyksiä olikin yhtäkkiä 4-7 joka yö, ja W rauhoittui vain rinnalle. Tajusin kyllä mihin tilanne oli kehittymässä. Tai mitä pikemminkin oli jo tapahtunut: W:lle oli syntynyt uniassosiaatio rinnasta. Eihän hänellä oikeasti nälkä tunnin välein ollut, mutta hän tarvitsi rinnan suuhunsa pystyäkseen nukahtamaan.

Voin kertoa, että tunnin-kahden välein tapahtuvat heräilyt vievät nopeasti mehut. Siitäkin huolimatta, että uskon sietäväni väsymystä poikkeuksellisen hyvin. Patrik on taas toisesta ääripäästä – hän ei kykene väsyneenä toimimaan lainkaan. Niinpä minä olen vastannut meillä kaikista yöheräilyistä yksin.* En myöskään ole voinut ottaa ikinä päikkäreitä, sillä W on tottunut nukkumaan päivisin ulkona joko manducassa rintarepussa tai kärrytellessä. On selvää, että tarvitsemme apua. Niin yö- kuin päiväunien kanssa. **

*Välikommentti: Kello on 20.28 ja itku päättyy. Ihanaa.

** Aivastan keititössä. Äyy, äyy, äyy. Voi hemmetti mietin. Onneksi isän “ei hätää, ei hätää” rauhoittaa pikkumiehen hetkessä. Haen tyynyn äänenvaimentajaksi seuraavan aivastuksen varalta.

Otan yhteyttä Unijunan Liisa Niskakankaaseen, josta olen lukenut perheystävämme, Laura Anderssonin, kirjoittamasta kirjasta ”Voit nukkua”. Liisa on arvostettu unikonsultti, joka on perehtynyt pienten lasten unipulmiin. Ihanaa, että tällaista apua on nykyään saatavilla!

Tapaamme Liisan muuttomme jälkeisenä aamuna. Olen pakannut muuttolaatikoita edellisyönä neljään, ja torkkunut sen jälkeen muutaman tunnin (unista ei voi puhua, sillä aamuyöstä vauvat heräilevät tiheimmin). Ja rikkinäisen yön jälkeen kantanut päivän muuttolaatiokoita. Ja siivonnut illalla vanhan asuntomme. Liisan kanssa jutellessa en luota omaan muistiini pätkääkään, joten näpyttelen melkein kaiken puhumamme läppärille.

Liisa ehdottaa, että aloittaisimme unikoulun viikon päästä perjantaina. Viikossa ehtisimme saada arjen rullaamaan uudessa kodissa, ja mahdollisesti hieman paikattua myös pakkailujen pahentamaa univelkaa. Samalla meillä olisi viikko aikaa tehdä jo asteittaisia muutoksia, kuten totutella uuteen päivärytmiin ja siirtää W:n pinnasänky hieman kauemmas meidän sängystä.

##Näin valmistaudut unikouluun

• Totuttele uuteen päivärytmiin. Liisa ehdotti meille tarkkaa vuorokausirythmiä, johon kuuluu kolmet päiväunet (vs. ennen nukuimme vain kahdet). Mikään päivä ei mene valmistautumisviikolla täysin ohjeiden mukaan, mutta suunta on ainakin oikea.
• Tee pinnasängystä hyvä ja turvallinen paikka. W:n sänky nostetaan muutaman metrin päähän meidän parisängystä. Siirtyminen sujuu muitta mutkitta.
• Tankkaa läheisyyttä päivällä. Annamme pikkumiehelle erityisen paljon huomiota. Suukottelemme kyllä muutenkin jatkuvasti, joten en tiedä tuliko tässä loppupelissä eroa.
• Lanseeraa oma lohduttava unilelu. Teemme W:lle ostettua uniriepua tutuksi. Pidän Herra Kippinsiksi nimettyä pupua paitani alla, jotta siihen tulisi tuttu turvallinen tuoksu. Kippins myös osallistuu tiiviisti imetyksiimme ja leikkeihimme viikon aikana.

Viikko osoittautuu tärkeäksi myös henkisen valmistautumisen kannalta. Ehdimme parina iltana Patrikin kanssa jutella (ja googlailla) olemmeko todella molemmat sitoutuneet tähän. Kyllä olemme. Helppoa unikoulusta ei varmasti ole, mutta tuloksia pitäisi tulla jo verrattain nopeasti.

Palaan tuloksiin ensi viikolla! Unikoulu on ollut nyt siis jo viikon käynnissä ja tuloksia on syntynyt todella nopeasti. :)

Unikonsultointi on saatu blogiyhteistyön puitteissa. Mainittakoon, että olimme päättäneet ottaa Liisan avuksi jo ennen, kuin yhteistyöstä sovimme ja mainitsin ideasta vasta kotikäynnillä.